Alvar Aallon värit

Alkuperäinen teksti Anniina Koivu. Valokuvat Bryan Saragosa.

Turussa, Paimion parantolan infoseinällä riippuva, kehystetty maalaus, varastaa vierailijan huomion. Monivärisine tilkkuineen ja leveän V-kirjaimen muotoineen se näyttää abstraktilta taiteelta. Lähemmän tarkastelun jälkeen paljastuu, että tämä itse asiassa onkin pohjapiirros - ja sen värit muodostavat värikartan sairaalan tiloissa käytetyistä väreistä.

Lounais-Suomeen tuberkuloosin hoitoa varten valmistunut Paimion parantola rakennettiin Alvar Aallon modernistisen perinteen mukaan. Jokainen yksityiskohta rakennuksessa suunniteltiin vastaamaan tarpeeseen – tavoitteena luoda tila, joka olisi kokonaisvaltainen paikka parantumiselle. Parantolan sisustus ja huonekalut suunniteltiin erityisesti arkkitehtonisiin tiloihin sopiviksi. Jokainen värielementti valittiin tarkoin.

1930-luvulla, ennen kuin tuberkuloosiin löydettiin parantava antibiootti, raikasta ilmaa ja auringonvaloa pidettiin parhaana hoitona tähän kavalaan sairauteen. Tämän vuoksi parantola oli täynnä auringonvaloa tulvivia tiloja. Potilashuoneet oli yhdistetty maisemaan suurin, vaakasuorin, etelään suuntaavin ikkunoin. Mäntyjen latvojen yllä sijainnut kattoterassi oli kalustettu auringonottoa varten, raikkaan ilman ympäröimänä. 

Arkkitehtoniset tilat eivät olleet ainoita, joilla pyrittiin helpottamaan sairaiden oloa, kaikki huonekalut olivat syntyneet sairastuneiden henkilöiden tarpeisiin. Tunnetuin näistä on matala, puinen Paimio-nojatuoli, joka suunniteltiin istuimeksi tuberkuloosi-potilaalle - tuoli oli mukava istua ja hygieeninen, näyttämättä steriililtä sairaalatuolilta.

Lisäksi Aalto ymmärsi värien mahdollisuudet paranemisprosessissa. Tätä silmällä pitäen, hän käytti värejä tarkoituksellisesti koko rakennuksessa. 

Kun Paimion parantola avattiin 1932, keskus oli yksi maailman parhaista tuberkuloosin hoitoon keskittyneistä laitoksista. Rakennuksesta itsestään tuli funktionaalisen arkkitehtuurin ikoni ja se nosti Alvar Aallon kansainväliseen kuuluisuuteen. 

Alimman kerroksen kehystetty pohjakartta – josta on olemassa vain yksi kopio Jyväskylän Alvar Aalto museossa – valmisteltiin rakentamisen lopussa, rakennuksen värien taltioimiseksi.

Sen maalasi taiteilija Eino Kauria, jolle Aalto oli tehnyt toimeksiannon. Kauria koordinoi värejä ja oli vastuussa maalaustöistä rakennustyömaalla. Kauria pysyi tiukasti Aallon visiossa värien suhteen. Vuonna 1986 tehdyssä haastattelussa Kauria muistutti kuinka päättäväinen Aalto oli ollut värivalinnoistaan ja kuinka rohkein värein maalatuksi rakennus osoittautui. 

Vahvankeltainen kumilattia keskisiiven portaikossa ja käytävillä loivat valoisuuden ja auringonvalon tunnetta. (Pimeinä talviöinä kirkkaat käytävät saivat rakennuksen loistamaan kuin hehkulamppu). Punaiset putket merkitsivät lämmityselementtejä. Eri sinisen sävyjä – taivaansinisestä vaaleaan minttuun ja petrooliin –käytettiin luomaan rauhoittavaa tunnelmaa yhteisiin tiloihin kaikkialla rakennuksessa. Lämpimän soran sävyt ja tummanharmaat sijoitettiin okranoranssin, tiilenpunaisen tai sinapinkeltaisen viereen. Potilashuoneiden katot oli maalattu pehmeillä tummanvihreän sävyillä rahoittavan tunteen luomiseksi vuodelevossa oleville.

Valitettavasti tänä päivänä värikartta on ainoastaan taltiointi menneisyydestä, vain harva alkuperäisestä paristakymmenestä väristä on jäljellä. Sen jälkeen, kun parantola lakkautettiin tuberkuloosin hoitolaitoksena, useimmat seinät maalattiin valkoiseksi. 

Hiljattain Kaurian värikartta tarjosi lähtökohdan laaja-alaiselle väritutkimushankkeelle. Vuonna 2015 Getty-säätiön osittaisella rahoituksella, osana "Keeping it modern" -aloitetta, ryhmä Alvar Aalto -säätiön tutkijoita kartoitti alkuperäiset parantolassa käytetyt värit. Tulokset ovat osa Paimion parantolan säilyttämisen hallintasuunnitelmaa, jolla todennetaan rakennuksen merkitys ja turvataan sen säilyminen myös tulevaisuudessa.

Tämän tutkimuksen ansiosta yksi asia on selvä: väri oli ratkaisevan tärkeä Aallon visiolle ja hänen alkuperäinen palettinsa oli kaikkea muuta kuin minimaalinen.

Aalto harjoitti parantolassa rationaalista värien käyttöä, onko sama nähtävissä hänen lasiesineissään? Oliko hän yhtä pragmaattinen Savoy-maljakon muotoilussa kuin hän oli värien käytössä hyvinvoinnin välineenä arkkitehtuurissa?

Ehdottomasti, vastaa Iittalan pitkäaikainen suunnittelija Harri Koskinen ja nauraa, "Aalto lähestyi värikysymystä hyvin pragmaattisesti jo maljakkonsa ensimmäisen sarjan kohdalla, vuonna 1936."

Aalto osallistui Iittalan järjestämään suunnittelukilpailuun maljakollaan Eskimonaisen nahkahousut, joka erottautui muista jo pelkästään arvoituksellisella nimellään. Maljakon kaareva, epäsymmetrinen muoto oli uudenlainen ja se sai tuomariston huomion. Esine voitti, huolimatta siitä, että se oli teknisesti haastava toteuttaa. Ensimmäinen sarja maljakoita valmistettiin viidessä eri värissä: taivaansininen (tai Azurin sininen), merenvihreä, savu, ruskea ja kirkas. Värit ovat kauniita, mutta miksi Aalto valitse ne? 

Vastaus kumpuaa käytännöllisyydestä. Lasiteollisuus perustui 1900-luvun alkupuolella pienikokoisten lasiesineiden ja teollisuudessa käytettyjen säilytysastioiden  tuotantoon. "Aalto päätti työskennellä olemassa olevien värien kanssa", selittää Koskinen. Vihreää ja ruskeaa lasia oli runsaasti tärkeiden toiminnallisten ominaisuuksien ansiosta. "Valon läpäisyn estäviä värejä, vihreitä ja ruskeankeltaisia pulloja ja purkkeja, käytetään yhä elintarvikkeille ja farmasiatuotteiden pakkauksiin. Aallon maljakko valmistettiin alunperin samasta lasista kuin nämä arkiset tuotteet. Vastaus on niin yksinkertainen."

 

Tohtori Mikko Aromaa, Iittalan lasikemisti kertoo lisää: "Lasin väri on riippuvainen raaka-aineen puhtaudesta ja hienojakoisuudesta. Iittala sulatti aiemmin paikallista hiekkaa, joka on yleensä karkeampaa ja jossa on enemmän raudan epäpuhtauksia. Tuolloin ihmiset hyväksyivät epäpuhtaudet lasissa eikä heitä vaivannut värin vaihtelu." Kuluttajat keskittyivät esineen käyttötarkoitukseen. Lasiesineiden oli oltava kestäviä, täyttää tarkoituksensa ja olla mielellään pieniä kooltaan - jotta ne mahtuivat ihmisten uusiin, pieniin, kaupungeissa sijaitseviin koteihin. Visuaaliset seikat olivat tuolloin toissijaisia. "Eli, standardilasi oli yleensä vihreää, ruskeaa tai sinistä. Myös kirkkaassa lasissa oli ripaus vihreää tai sinistä, se ei ollut täysin kirkasta", Aromaa jatkaa. 

Uusia lasivärejä otettiin käyttöön laajemmassa mittakaavassa toisen maailmansodan jälkeen, jolloin kuluttajat alkoivat kiinnostua sisustusesineistä. Aromaan mukaan tällöin alkoi myös täysin kirkkaan lasin etsiminen. "Kirkkaan lasin puhtaudesta ja kirkkaudesta tuli ongelma, kuten myös tarkasta värityksestä. Lasitehtaat alkoivat kompensoida lasin luonnollista sävyä käyttämällä täydentäviä värejä lisäaineina."

1950-luvulta eteenpäin, Aalto-kokoelmaan lisättiin kolme uutta väriä: koboltinsininen, rubiininpunainen ja opaali. 

Nykyään on teoriassa mahdollista tehdä mitä lasiväriä tahansa. Kuitenkaan kaikkia värejä ei käytetä, sillä lainsäädännössä kielletään haitalliset ainesosat esimerkiksi 1950-luvun kadmium-pohjainen rubiininpunainen väri. "Näitä ei voida enää tehdä, koska tuotanto on määritelty liian haitalliseksi työntekijöille", sanoo Aromaa. Kielto koskee myös uraanilasia, joka hohti UV-valossa, kuten Jim Carreyn vihreä naamio. Iittala ennakoi tulevaa EU:n kadmiumkieltoa ja alkoi tutkia vaihtoehtoisia reseptejä rubiininpunaiselle. Nykyään käytetään kuparia eloisan, täyteläisen karpalonpunaisen aikaansaamiseksi. Lähes tavaramerkiksi muodostunut punainen väri vaatii edelleen parhaimmat lasinpuhaltajat valmistajikseen. "Kun lasinpuhaltaja aloittaa aamulla, hän ei vielä tiedä millainen väristä tulee. Jotkut ovat tummempia, kirkkaampia, hieman oranssihtavia tai rusehtavia. Juuri sellaista on punainen lasi", Aromaa pysähtyy ja hymyilee, "Ja sitten on olemassa temppu, joka on varjelluin salaisuutemme." 

Niin paljon mahdollisuuksia - Iittalan nykyisessä kokoelmassa on 71 aktiivista väriä – Aalto-maljakkoa valmistetaaan "vain" 11 eri sävyssä. 

"Totta, kaikki voi olla mahdollista, mutta Aalto-maljakoihin tulevat värit tulee aina harkita tarkoin," sanoo Koskinen. Suunnittelijan alkuperäisiä aikeita on kunnioitettava ja suojeltava. Tätä varten Aalto-säätiö on mukana kaikissa uusissa lanseerauksissa. 

Vaikka Alvar Aallon omia mielipiteitä väreistä ei olisi tallennettu, hänen lähestymistapansa muotoiluun on ollut selkeä. Voimme oletta, että tämä tapa kokee myös värejä. 

Aallon maailmassa arkkitehtuurin tarkoitus "on tuoda materiaalimaailma sopusoituun ihmiselon kanssa". Aallon maailmassa ovenkahva on "rakennuksen kädenpuristus" – avautuen moninaistillisten kokemusten tilaan. Niissä tiloissa materiaalien on palveltava ihmisiä emotionaalisesti, puhtaudessaan ja kauniilla patinalla, jota ne saavat ajan myötä. 

Tähän kuvaukseen voimme lisätä, että värejä tulisi käyttää myös ihmisten hyvinvointiin. Pienikin maljakko voi säteillä miellyttävästi ja siten edistää tilan yleistä, intiimiä ilmapiiriä – olipa kyseessä yksityinen olohuone tai julkinen sairaala.