Käsin kosketeltavat muistot

Teksti Matilda Kivelä. Valokuvat Bryan Saragosa.

Rakkaat esineet elämässämme ovat harvoin vain esineitä. Ne kertovat jotain meistä: arvoistamme, menneisyydestämme, ja joskus myös tulevaisuudestamme.

Vuosittain kahdeksas helmikuuta Kanton alueella ja kahdeksas joulukuuta Kioton ja Kansain alueella Japanissa naiset kerääntyvät pyhättöihin ja temppeleihin mukanaan kasseittain erilaisia rikkinäisiä neuloja. Pidättyvän tunnelman vallitessa vuoden aikana käytetyt ja rikki menneet esineet asetellaan huolellisesti tofun ja hyytelökakkujen päälle. Pienet alttarit täyttyvät neuloista ja uhrilahjoista.

Hari-Kuyō, Japanin buddhalaisten ja Šintolaisten seremonia rikkinäisille neuloille, on vuosittainen juhla, jossa kunnioitetaan pieniä esineitä. Seremoniassa kiitetään neuloja palveluksestaan ja osoitetaan suurta kiintymystä aivan tavanomaisille esineille.

Vaikka Hari-Kuyō on festivaali, jota juhlitaan lähinnä Japanissa, me kaikki ymmärrämme esineiden arvon ja tunnemme kunnioitusta ja jopa kiintymystä niitä kohtaan maasta ja kulttuurista toiseen. Minuutemme ja identiteettimme heijastuvat mitä suurimmassa määrin esineissämme: vaatimattomista ja arkisista tavaroista ja tarvikkeista, joita käytämme. Kirjassaan 'The Meaning of Things' unkarilais-yhdysvaltalainen psykologi Mihály Csíkszentmihályi toteaa että ihminen ei ole vain Homo Sapiens (viisas ihminen) tai Homo Ludens (leikkivä ihminen) vaan myös Homo Faber, esineiden tekijä ja käyttäjä. Talot, joissa asumme, kupit, joista juomme ja vaatteet joihin verhoamme itsemme eivät ole vain merkityksettömiä objekteja vaan sisäisen minuutemme jatkeita. Tieteellisessä artikkelissa "Grief and Mourning in Cross-Cultural Perspective" Paul Rosenblatt, Patricia Walsh ja Douglas Jackson esittävät, että menettäessämme omaisuutemme traumaattisten tapahtumien, kuten luonnonkatastrofin tai varkauden seurauksena tunnemme menetyksen, jota voi verrata jopa läheisen kuoleman aiheuttamaan tuskaan. Merkityksellisen esineen ja läheisen ihmisen menetyksellä on pohjimmiltaan yhteinen juuri: molemmissa tapauksissa menetämme jotain myös itsestämme. Esine ei usein ole vain esine, se on merkki siitä mitä olemme.

Iittala lanseerasi Vintage-palvelun, koska jokainen valmistamamme kulho, lautanen ja juomalasi on suunniteltu käytettäväksi ja rakastettavaksi sukupolvelta toiselle. Vintage-palvelu antaa Iittalan ja Arabian vanhoille astioille uuden elämän ja tarjoaa myymälöissä jatkuvasti vaihtuvan valikoiman vintage-astioita. Rikkinäiset ja huonokuntoiset keraamiset ja lasiset esineet kierrätetään. Keramiikka murskataan hienoksi jauheeksi, jota käytetään tiilimassassa ja lopulta tiilien valmistamisessa. Lasijätettä hyödynnetään rakennuksissa eristeenä käytettävän vaahtolasimurskeen valmistamisessa.

Sen lisäksi, että esineet edustavat identiteettiämme, omaisuutemme muodostaa menneisyyttämme kuvaavan, jatkuvasti muuttuvan asetelmateoksen. Omistamamme esineet kertovat tarinaa: mistä ja miten olemme tulleet tähän. Ne voivat myös osoittaa mihin olemme menossa seuraavaksi. Professori Russel Belkin tutkimuksen mukaan ilmaisemme itseämme omistamiemme esineiden kautta ja ne myös toimivat käsin kosketeltavina muistutuksina kokemistamme asioista: onnen hetkistä ja ihmisistä, joiden kanssa olemme elämämme jakaneet. Belk esittää, että mieluisimmat esineemme voivat tuoda "kuolemattomuuden tunteen". Tärkeimmät esineemme ovat kuin pieniä lukuja elämämme tarinassa, tai yhdistäviä siltoja merkityksellisiin hetkiin, paikkoihin tai ihmisiin. Ne yksinkertaisesti resonoivat meissä syvän tunteellisella tasolla. Kiintymyksen tunne ei liity vain niihin esineisiin, jotka ostamme uutena. Vaikka käytettynä hankkimamme esine ei liittyisikään omaan henkilökohtaiseen historiaamme, kuten onnekkaan sattuman kautta löytynyt vintage-rintaneula tai himoittu antiikkivaasi, niihin liittyy ajatus esineen historiasta ja menneestä elämästä. Tällaiset esineet herättävät mielikuvituksemme ja vievät meidät aikoihin ja paikkoihin, joissa emme ole itse eläneet. Ne sisältävät kiehtovan tuntemattoman maailman.

The New York Times -lehden julkaistessa psykologi Arthur Aronin artikkelin "36 Questions - How to Fall in Love With Anyone", juttu meni viraaliksi heti. Artikkeli sisälsi joukon kysymyksiä, joiden avulla voi selvittää tuleeko kahden ihmisen heittäytyä läheiseen suhteeseen. Yksi Aronin kysymyksistä oli vanha klassikko: jos pitäisi pelastaa yksi esine palavasta kodista, mikä se olisi? Vastaus kysymykseen paljastaa usein jotain siitä mitä pidämme tärkeimpänä kotimme esineasetelmassa. Jos vain vastaamme kysymykseen rehellisesti ja avoimesti, kyse on vaikeasta valinnasta käytännöllisen esineen, arvokkaan esineen ja tunnetasolla merkityksellisen esineen välillä. Pelastaisitko kannetavan tietokoneen, vinyylilevykokoelman vai kauppakuittien taakse kirjoitetut rakkauskirjeet. Osuvat ja vaikeat kysymykset paljastavat, että esine ei ole vain esine. Sen sijaan ne kertovat jotain siitä keitä me olemme ja kuinka olemme eläneet. Kuin vinjettejä, jotka näyttävät mitä olemme kun ylimääräinen on riisuttu pois.