Ultima Thulen sielun jäljillä
Alkuperäinen teksti Alice Rawsthorn. Valokuvat Anton Sucksdorff.
Suomen paviljongin rakentamiseen varattu budjetti oli niin pieni, että sillä ei ollut mahdollista palkata paikallisia teknikoita. Paviljongin suunnittelijana ja kuraattorina toimineella Tapio Wirkkalalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin rakentaa se yhdessä taitavan kirvesmiehen kanssa. Eräänä aamuna saapuessaan työmaalle Wirkkala huomasi lohdullisen "Viva Finlandia" -tekstin kirjoitettuna pölyisen lasin pintaan.
Suomi kamppaili yhä toisen maailmansodan jälkeisen trauman ja sen seurauksien kanssa. Aikansa arvostetuin maailmanlaajuinen näyttely, Milanon triennaali, oli Wirkkalalle mahdollisuus määritellä kotimaansa modernin designin uuden tyylin lähteeksi, joka ei ollut ainoastaan täynnä modernistisia periaatteita vaan myös suomalaisia käsityöperinteitä ja luonnollista kauneutta.
Wirkkalan strategia osoittautui hämmästyttävän tehokkaaksi, ei ainoastaan Suomelle ja muille pohjoismaille, vaan myös hänelle itselleen. Suomen paviljonki esitteli Wirkkalan lahjakkaana, karismaattisena ja neuvokkaana modernismin pioneerina, herkemmän, hienovaraisemman ja luonnonläheisemmän tulkinnan luojana. Tämä osoittautui maailmanlaajuisesti erittäin houkuttelevaksi kylmän sodan ja atomiajan paranoian keskellä.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun moderni suomalainen muotoilu oli huomioitu kansainvälisesti. Arkkitehti Alvar Aalto oli tehnyt saman vuonna 1933 esitellessään koivuvanerista valmistettuja huonekaluja Fortnum & Masonin Lontoon tavaratalossa. Aallon puusta suunnittelemat, muodoiltaan kurvikkaat tuotteet erottuivat selkeästi rohkeista geometrisista kuvioista ja kylmästä metallista ja lasista, jota modernistit muualla Euroopassa suosivat. Aallon työt osoittautuivat niin suosituiksi edistyksellisimpien brittien mielissä, että Britanniasta tuli hänen tuotteidensa suosituin vientimaa.