Ultima Thulen sielun jäljillä

Alkuperäinen teksti Alice Rawsthorn. Valokuvat Anton Sucksdorff.

Suomen paviljongin rakentamiseen varattu budjetti oli niin pieni, että sillä ei ollut mahdollista palkata paikallisia teknikoita. Paviljongin suunnittelijana ja kuraattorina toimineella Tapio Wirkkalalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin rakentaa se yhdessä taitavan kirvesmiehen kanssa. Eräänä aamuna saapuessaan työmaalle Wirkkala huomasi  lohdullisen "Viva Finlandia" -tekstin kirjoitettuna pölyisen lasin pintaan.

 

Suomi kamppaili yhä toisen maailmansodan jälkeisen trauman ja sen seurauksien kanssa. Aikansa arvostetuin maailmanlaajuinen näyttely, Milanon triennaali, oli Wirkkalalle mahdollisuus määritellä kotimaansa modernin designin uuden tyylin lähteeksi, joka ei ollut ainoastaan täynnä modernistisia periaatteita vaan myös suomalaisia käsityöperinteitä ja luonnollista kauneutta.

Wirkkalan strategia osoittautui hämmästyttävän tehokkaaksi, ei ainoastaan Suomelle ja muille pohjoismaille, vaan myös hänelle itselleen. Suomen paviljonki esitteli Wirkkalan lahjakkaana, karismaattisena ja neuvokkaana modernismin pioneerina, herkemmän, hienovaraisemman ja luonnonläheisemmän tulkinnan luojana. Tämä osoittautui maailmanlaajuisesti erittäin houkuttelevaksi kylmän sodan ja atomiajan paranoian keskellä.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun moderni suomalainen muotoilu oli huomioitu kansainvälisesti. Arkkitehti Alvar Aalto oli tehnyt saman vuonna 1933 esitellessään koivuvanerista valmistettuja huonekaluja Fortnum & Masonin Lontoon tavaratalossa. Aallon puusta suunnittelemat, muodoiltaan kurvikkaat tuotteet erottuivat selkeästi rohkeista geometrisista kuvioista ja kylmästä metallista ja lasista, jota modernistit muualla Euroopassa suosivat. Aallon työt osoittautuivat niin suosituiksi edistyksellisimpien brittien mielissä, että Britanniasta tuli hänen tuotteidensa suosituin vientimaa.

Samoja tunteita heräteltiin, vaikkakin voimakkaammin, kun Wirkkala teki ensiesiintymisensä Milanossa vuonna 1951. Sodanjälkeisellä aikakaudella ihmiset kaipasivat uudenlaista elämäntapaa. Sodalla oli naisiin vapauttavia vaikutuksia, kun he menivät työelämään miesten astuessa asepalvelukseen. Eri taustoista tuleville miehille tämä oli voimauttavaa. Useat, jotka olivat jättäneet synnyinseutunsa, tapasivat ensimmäistä kertaa ihmisiä eri taustoista. Ilmassa oli aistittavissa yleinen halu johonkin uuteen.

Huolella valmistetut suomalaiset puu- ja lasiesineet esiteltiin Wirkkalan paviljongissa, joka oli niukkuudesta johtuen suunniteltu "pelkistetyksi ja vähäeleiseksi ennemmin kuin koristeelliseksi ja mauttomaksi", kuten Wirkkala oli asian ilmaissut. Triennalessa voittamansa Grand Prix:n jälkeen Wirkkalan vanerista vatia alettiin kutsua maailman kauneimmaksi esineeksi amerikkalaisen House Beautiful -lehden mukaan. Gio Ponti, vaikutusvaltaisen italialaisen designille pyhitetyn Domus-lehden päätoimittaja omisti 14 sivua Suomen paviljongille. Myöhemmin Wirkkalan töitä esiteltiin Domus-lehdessä ja siitä tuli vahva foorumi hänen muotoilutyölleen. 

Wirkkala kutsuttiin kuratoimaan Suomen paviljonki seuraavaan Milanon Triennaliin vuonna 1954, jolloin hänestä tuli myös Iittalan taiteellinen johtaja. Siihen mennessä hänen työnsä olivat olleet esillä pohjoismaista muotoilua esittävässä näyttelyssä Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Näyttelyarvostelut ylistivät pohjoismaista muotoilua lämmöstä, mukavuudesta ja vaatimattomuudesta. Näyttelystä hyötyivät myös muut muotoilijat kuten suomalainen Kaj Franck, tanskalaiset Arne Jacobsen, Poul Henningsen ja Hans Wegner, kuitenkin etupäässä Wirkkala. Hän oli epätavallisen vahvasti läsnä, ja hänen työnsä olivat kiehtovan romanttisia viitteillään suomalaiseen kansanperinteeseen, luontoon ja jäiseen ilmastoon.

Vuonna 1955 Wirkkala muutti New Yorkiin työskennelläkseen Raymond Loewyn, aikansa tunnetuimman teollisen muotoilijan, kanssa. Wirkkala nautiskeli mahdollisuudesta oppia teollisesta muotoilusta ja massatuotannosta, joista kumpaakaan ei ollut Suomessa samassa mittakaavassa. Hän oli erityisen kiinnostunut teknisistä innovaatioista, kuten tuotanto- ja mallinnustekniikoista, joita oli saatavilla Yhdysvalloissa.

Takaisin Suomeen palattuaan Wirkkala jakoi aikansa Helsingin studion ja Inarissa sijaitsevan Pohjois-Lapin kaukaisen, pienen maalaistalon ja sen työhuoneen välillä. Lapin  rauha ja hiljaisuus tarjosivat kaivatun tauon aikataulutetusta kalenterista, antaen hänelle "välimatkaa ajatella ja keskittyä", kuten hän itse kuvaili.

Iittalalle 60-luvun puolivälissä suunniteltu Ultima Thule -lasisarja vangitsi kauniisti hänen suhteensa luontoon. Visuaalisesti Ultima Thule on silmiinpistävä, hetkessä tunnistettava luomus sulavista jääpuikoista Wirkkalan rakastamassa Lapissa. Tuotteen viehätys piilee niiden tuhansien työtuntien takana joiden aikana tuotteen muottia on hiottu ja paranneltu. Grafiittimuotin valmistaminen on vaatinut omistautumista monimutkaisen efektin luomiseksi. Muotit ja prototyypit lähetettiin Iittalan lasitehtaalta vesiteitse Wirkkalalle Inarin työhuoneelle, joka oli teitä myöten mahdoton saavuttaa.

Alkuperäinen Ultima Thule -lasisarja ei ollut ainoastaan yksi Wirkkalan edullisimmista töistä, siitä tuli myös laajemmin saavutettava, kun designia käytettiin Finlandia vodka -pullossa vuosien 1970-2001 välisen ajan. Tämä vahvisti yhteisöä ja oli osa pohjoismaisen muotoilun kansainvälistä viehätystä. Kun pohjoismaisista dekkareista tuli suosittuja 2000-luvulla, britit ja yhdysvaltalaiset katsojat olivat hämmästyneitä nähdessään Jacobsenin tuoleja ja Henningsenin valaisimia, joita he pitivät elitistisinä työväenluokan hahmojen kodeissa.

 

Samat lämmön, osallisuuden, naturalismin, käsityötaidon ja aitouden ominaisuudet ovat ylläpitäneet pohjoismaisen muotoilun suosiota. Ne näyttävät erityisen houkuttelevilta tänä päivän ilmastonmuutoksen, yritysten etiikan, rikkaiden ja köyhien välisten erojen, pakolaiskriisin, ennennäkemättömien teknologioiden kuten tekoälyn ja suvaitsemattomien poliittisten ääriliikkeiden nousun myötä Trumpin, Putinin ja Erdoganin aikakaudella. 

Jälleen kerran pohjoismaiset muotoilijat ovat kehittäneet nerokkaita vastauksia: Snøhettan Norjassa on kehittänyt käyttäjäkeskeistä arkkitehtuuria, Cris Liljenberg-Halstrøm’s moitteettomasti valmistettuja tanskalaisia puukalusteita ja suomalaisen Lucifyn kehittämä tietojen visualisointi pakolaiskriisin ymmärtämiseksi. Monipuoliset työt jakavat samoja ominaisuuksia, jotka tekivät Ultima Thulesta ja muista pohjoismaisen muotoilun esimerkkitapauksista niin inspiroivia niin pitkäksi aikaa.