Ultima Thulen sielun jäljillä

Suomi kamppaili yhä toisen maailmansodan jälkeisen trauman ja sen seurauksien kanssa. Aikansa arvostetuin maailmanlaajuinen näyttely, Milanon triennaali, oli Wirkkalalle mahdollisuus määritellä kotimaansa modernin designin uuden tyylin lähteeksi, joka ei ollut ainoastaan täynnä modernistisia periaatteita vaan myös suomalaisia käsityöperinteitä ja luonnollista kauneutta.

Wirkkalan strategia osoittautui hämmästyttävän tehokkaaksi, ei ainoastaan Suomelle ja muille pohjoismaille, vaan myös hänelle itselleen. Suomen paviljonki esitteli Wirkkalan lahjakkaana, karismaattisena ja neuvokkaana modernismin pioneerina, herkemmän, hienovaraisemman ja luonnonläheisemmän tulkinnan luojana. Tämä osoittautui maailmanlaajuisesti erittäin houkuttelevaksi kylmän sodan ja atomiajan paranoian keskellä.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun moderni suomalainen muotoilu oli huomioitu kansainvälisesti. Arkkitehti Alvar Aalto oli tehnyt saman vuonna 1933 esitellessään koivuvanerista valmistettuja huonekaluja Fortnum & Masonin Lontoon tavaratalossa. Aallon puusta suunnittelemat, muodoiltaan kurvikkaat tuotteet erottuivat selkeästi rohkeista geometrisista kuvioista ja kylmästä metallista ja lasista, jota modernistit muualla Euroopassa suosivat. Aallon työt osoittautuivat niin suosituiksi edistyksellisimpien brittien mielissä, että Britanniasta tuli hänen tuotteidensa suosituin vientimaa.

Samoja tunteita heräteltiin, vaikkakin voimakkaammin, kun Wirkkala teki ensiesiintymisensä Milanossa vuonna 1951. Sodanjälkeisellä aikakaudella ihmiset kaipasivat uudenlaista elämäntapaa. Sodalla oli naisiin vapauttavia vaikutuksia, kun he menivät työelämään miesten astuessa asepalvelukseen. Eri taustoista tuleville miehille tämä oli voimauttavaa. Useat, jotka olivat jättäneet synnyinseutunsa, tapasivat ensimmäistä kertaa ihmisiä eri taustoista. Ilmassa oli aistittavissa yleinen halu johonkin uuteen.

Huolella valmistetut suomalaiset puu- ja lasiesineet esiteltiin Wirkkalan paviljongissa, joka oli niukkuudesta johtuen suunniteltu ""pelkistetyksi ja vähäeleiseksi ennemmin kuin koristeelliseksi ja mauttomaksi"", kuten Wirkkala oli asian ilmaissut. Triennalessa voittamansa Grand Prix:n jälkeen Wirkkalan vanerista vatia alettiin kutsua maailman kauneimmaksi esineeksi amerikkalaisen House Beautiful -lehden mukaan. Gio Ponti, vaikutusvaltaisen italialaisen designille pyhitetyn Domus-lehden päätoimittaja omisti 14 sivua Suomen paviljongille. Myöhemmin Wirkkalan töitä esiteltiin Domus-lehdessä ja siitä tuli vahva foorumi hänen muotoilutyölleen.

Wirkkala kutsuttiin kuratoimaan Suomen paviljonki seuraavaan Milanon Triennaliin vuonna 1954, jolloin hänestä tuli myös Iittalan taiteellinen johtaja. Siihen mennessä hänen työnsä olivat olleet esillä pohjoismaista muotoilua esittävässä näyttelyssä Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Näyttelyarvostelut ylistivät pohjoismaista muotoilua lämmöstä, mukavuudesta ja vaatimattomuudesta. Näyttelystä hyötyivät myös muut muotoilijat kuten suomalainen Kaj Franck, tanskalaiset Arne Jacobsen, Poul Henningsen ja Hans Wegner, kuitenkin etupäässä Wirkkala. Hän oli epätavallisen vahvasti läsnä, ja hänen työnsä olivat kiehtovan romanttisia viitteillään suomalaiseen kansanperinteeseen, luontoon ja jäiseen ilmastoon.